Ken ratsain ulkona yössä lie?


Läpi viiman ja yön isä lastaan vie;


isä piltin on kietonut kainalohon


syli suojan suo, syli lämmin on.


Pääs peität – mi, laps, sua peljättää?


Isä, keijujen kuningas – etkö nää?


Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon?


Se on, lapsi kulta, vain sumua suon.

 

"Tule, armas laps, sinut kanssani vien!


Me leikimme kauniisti kaiken tien;


kukat kirjavat viittovat virran luo,


puvut kultaiset äitini sulle tuo."

 


Isä, kuuluetko, etkö sa kuule, kuin


mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin?


Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi?


Vain kuivissa lehvissä tuuli soi.

 

"Tule pois, soma poikanen! Tuttuaan


tytärparveni valmis on vaalimaan;


kisat yölliset kitää ja keinuttaa,


unin tanhu ja laulu sut uinuttaa."

 


Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään!


Mua viitaan viittovat synkeään.


Sen, poikani, tarkoin ma nähdä voin:


pajut harmaat, vanhat ne huojuu noin.

 


"Mua, laps, sulomuotosi houkuttaa;


sinut ryöstän, jos suosioll' en sua saa."


Isä, auta, jo keijujen kuningas vie!


Isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie?

Isä kauhuin kannusti ratsuuaan,


laps voihkiva, houriva rinnoillaan,


hädin tuskin saavutti kartanon,


käsivarrella lapsi jo vainaa on.

Goethe


suom. Otto Manninen